Kolme riittiä, osa 1/2

Lähdin aamulla vaeltamaan heimosta ennen kuin muut heräsivät. Suuntasin ruskean vuoren huipulle, josta näki kraaterissa sijaitsevan läänimme kaikki rajat. Tuuli ja siihen sekoittunut hiekkapöly repi lehmännahkaiseen viittaani reikiä, kun astuin kyläni ulkopuolelle. Kylää ympäröinyt suojamuuri rätisi sinistä valoa hiekan iskeytyessä sitä vasten. Nostin naamarin kasvoilleni ja kiristin hupun nyöreistä pääni suojaksi. Hiekkamyrskyssä oli todennäköistä ajautua kiertämään kehää, jolleivat naamarin navigointilaitteet toimineet.

Lupaukseni mukaisesti en katsonut takaisin kylään noustessani vuorelle kapeaa ja kuollutta polkua pitkin. Muutaman kilometrin kiipeämisen jälkeen myrsky yltyi pahemmaksi ja käänsin naamarin suodattimen päälle. Se söi energiaa, mutta liikkuminen ilman sitä oli kuin sokeana hamuilua. Suodatin käynnistyi naamarin näytöllä rakeisesti, kunnes sai kalibroitua piiskaavan hiekkamyrskyn pois näkökentästä. Aluksi näkyivät tien ääriviivat, sitten ympäröivät kivimetsä ja lopulta tienreunoja koristavat myrskyn lihasta paljaaksi raastaneet eläinten luurangot.

Olin menossa tutkimaan ruumiita mahdollisen saaliin toivossa, kun naamarini hälytti elävästä materiaalista ja kaivoin veitseni esille viitan alta. Naamari oli havainnut kaksi rahmin-pedon hiekkamyrskyssä karvasta kuoriutunutta paljasta ruumista, jotka makasivat polun reunalla. Pedot olivat vain muutaman metrin pituisia –poikasia, niiden punertavat silmät olivat samentuneet ja pitkä käärmemäinen kieli lepatti tuulessa. Karhun kokoiset nisäkkäät olivat tärkeä proteiininlähde, mutta säteilyraatoihin ei saanut koskea. Tämä oli yksi viidestä ruokakäskystä, jotka meille opetettiin ensimmäisessä riitissä.

Rahminien läsnäolo hermostutti minua. Pedot liikkuivat usein laumoissa ja poikaset eivät vaeltaneet koskaan kaukana emostaan. Lähes kolmimetrisen säkäkorkeuden omaavat naaraat vaativat usean metsästäjän yhteistyötä kaatuakseen, eikä säteilysairaus tuntunut vaikuttavan niihin. Yksinäni en rahminille pärjäisi, joten muutin liikkeeni varovaisemmaksi. Astuin pois polulta ja siirryin harmaaseen kelo-metsään, jossa maasto tarjosi paremman suojan. Kuivuudesta kivettyneet veitsenterävät oksat pitivät rahminit loitolla kuin kylän suojamuuri hiekan.

Eteneminen metsässä oli hitaampaa, mutta matkan ei ollut tarkoituskaan olla nopea. 14-vuotiaana olin jo keski-ikäinen ja seuraavana vuotena minun tuli hankkia mies sekä osallistua rahmin-metsästykseen. Vaellus oli vaativin kolmesta riitistä, jotka kaikkien nuorten tuli suorittaa ennen astumistaan aikuisuuteen, jolloin he saivat äänivallan heimossa.
Ensimmäinen riitti oli helpoin. Vanhin kertoi ajasta ennen myrskyä ja opetti meille naamarin sekä veitsen käyttöä. Hän kertoi loputtoman kulta ajan ihmisistä, jotka lensivät kuin liskot ja muuttivat lehtiä proteiiniksi. Kulta-ajan ihmiset elivät viisi elinikää ja kykenivät parantamaan kaikki sairaudet. Vanhus kertoi tarinat kuin olisi itse nähnyt ne, mutta me tiesimme, että ne olivat vain kuluneita legendoja. Unelmia maailmasta, jota ei koskaan ollut.

Toinen riitti opetti pärjäämään säteilyn kanssa. Lehmännahkaisen viitan sitominen, säteilylääkkeen erotus rahminin sapesta ja nollapisteiden sijainnit heimomme mailla. Nollapisteet olivat alueita, joihin Jumalat kohdistivat vihansa ja tyhjensivät ne elämästä kymmeniä elinikiä sitten. En uskonut legendaan kulta-ajasta, mutta Jumalien olemassaolo näkyi nollapiste-kraatereissa. Tavarasta rikkaisiin nollapisteisiin menneet kuolivat muutamassa tunnissa. Vain harvat ennenaikaa-varusteisiin pukeutuneet temppeliritarit uskaltautuivat hakemaan niistä polttoainetta ja muuta materiaa. Nollapisteet olivat pyhiä paikkoja, joissa ei metsästäjän tullut vaeltaa tai tuoda niistä mitään kylään mukanaan. Tämä oli tärkeä riitti, jonka rikkomisesta rankaistiin kuolemalla.

Yövyin kelo-metsässä. Käänsin nahkaviitan laskokset auki, sidoin sen reunat harmaantuneisiin oksiin ja venytin viitan alaosan maassa lojuvien kivien alle. Alle minuutissa olin rakentanut itselleni tuulen kestävän teltan. Käänsin naamarin tilamuotoon ja annoin sen puhdistaa ilmaa teltassa hetken, ennen kuin nostin sen kasvoiltani majapaikkani keskelle. Ulkona puhaltava tuuli hidastui kelo-metsässä siinä määrin, että hiekka ei läpäissyt asumukseni seiniä. Naamari suhisi asumukseni maalattialla sylkien ilmasta erottamaansa hiekkaa lattialle hiljaisella ratinalla.

Söin yhden päiväannoksen verran kuivalihaa taskuni pohjalta, käperryin maalattialle ja suljin silmät. Kuivaliha sisälsi pieniä annoksia sen pinnalle kertynyttä hiekkaa, joka suurissa annoksissa oli tappavaa, mutta pieninä erinä takasi pehmeän unen kovimmassakin maassa. Hetkessä vaivuin pois kelometsästä ja edessäni avautui vihreä nurmi, jonka yllä leijuivat rauhallisesti vaaleat pilvet sinistä taivasta vasten. Aivan kuten vanhin oli kertonut. Ilma tuoksui puhtaalta ja vihreä maa tuntui pehmeältä paljaiden varpaitteni alla. Räsähdys.

Heräsin säpsähtäen ja vaistomaisesti vedin veitseni huotrasta jatkaen liikettä viiltoon kasvojeni edestä. Käteni liike oli nopea ja vaikka unesta sumeat silmäni eivät nähneetkään vielä hämärässä kuulin korkean kirkaisun, jota seurasi sähinää. Oppi tuli suoraan selkäytimestä. Kuperkeikka taaksepäin, suojakilpi päälle ja veitsen heitto äänen suuntaan. Sähähdys hiljeni kuin seinään. Arvasin äänen lähteen ennen kuin sain naamarin valon päälle. Nasugi. Nasugi-myyrä oli kaivautunut telttani sisään ja roikkui nyt veitsestä naulattuna telttakepin virkaa toimittaneessa kivipuussa. Kahdeksanraajainen nisäkäs oli kuin hämähäkin ja hamsterin yhdistelmä, jolle jokin Jumalista oli huumorillaan luonut ihmismäiset kasvot. Olennon pää sätki vielä ja se aukoi suutaan yrittäen ottaa happea, mutta veitsi oli lävistänyt sen henkitorven.

Nasugi eli vielä, kun kaivoin toisen veitsen reisihuotrastani ja avasin sen alaraajoista kurkkuun. Kelosta valmistettu veitsi läpäisi pehmeän vatsanahan helposti ja nasugin sisälmykset rojahtivat maahan. Ne olivat punaruskeat –hyvä, ei säteilysairautta. Nostin nasugin alas ja nyljin sen karvasta, olennossa oli muonavaroja ainakin kolmeksi päiväksi. Upotin veitseni vielä nasugin kidassa olevaan myrkkyrauhaseen. Veitsellä tapetut eläimet olisivat syömäkelvottomia, mutta nasugin myrkky tappaisi jopa rahminin pelkästä pintanaarmusta.

Olin levännyt riittävästi, ehkä kolme tai neljä tuntia, joten nousin seisomaan ja irroitin teltan laskokset muuttaen sen takaisin vaellusviitaksi. Riitti määräsi, että minun oli vaellettava ruskean vuoren hupulle, kirjoitettava aikuisnimeni siellä olevaan paasiin ja tuotava kylään jotain vaellukseltani. Näin muut tekivät, mutta olin jo kauan sitten päättänyt toisin. Aviomies, perhe, elanto rahmin-metsästäjänä ja kuolema 20 iässä säteilysairauteen. Ei. En ikinä.

Olin kahdeksan iässä nähnyt ensimmäisen kerran temppeliritarin. Koko kylä oli seurannut oudoin asein varustautunutta ritaria monitoreista ja huokaissut helpotuksesta mekaanisen hirviön kävellessä ohitsemme vilkaisemattakaan kyläämme päin. Se suuntasi yksinään kohden nollapistettä. Vanhin tiesi kertoa, että ritarit eivät olleet kuin me. He vaelsivat aina yksinään vaikka asuivat heimossa. Ritarit eivät hänen mukaansa koskaan nukkuneet, he elivät ikuisesti ja kykenivät tappamaan kaksi kylää metsästäjiä ilman, että kukaan pääsi edes näköetäisyydelle. Temppeliritarit olivat eläviä hirviöitä. En tiedä olivatko ritarit panssariensa alla ihmisiä, säteilysairauden tuhoamia ruumiita elävissä koneissa, vaiko jotain muuta. Se minkä tiesin oli, että temppeliritarien salaisuudet olivat arvokkaampia kuin yksikään riitti.

Lapsena näkemäni ritari oli vaeltanut ruskeiden vuorten suunnasta ja päätin tuolloin harjoitella ahkerammin kuin kukaan löytääkseni heidät. Kuuden vuoden ajan kyselin vanhimmalta ritareista jatkuvasti, kunnes ymmärsin että vanhan miehen puheet olivat valtavaosin legendaa tai harhaisia säteilysairauden ensioireiden tuomia harhamuistoja. Myöskään kiertävät kauppiaat tai kyliensä hylkäämät epatot eivät osanneet kertoa ritareista.

Otin naamiosta suunnan, kytkin haun biolta energiaan ja käännyin kohden suurinta lähdettä. Jos temppeliritarien panssarit vaativat energiaa, niin löytäisin heidät.