Cato puraisi luumua nuoren Sextuksen kierrellessä maassa olevaa kuvausta muinaisesta taistelusta. Poika ymmärsi kyllä paljon sotimisesta, mutta ei mitään politiikasta."Kenraali Scipio Africanus" Cato sanoi ja heitti luumunkiven Karthagoa kuvaavalle kivelle.
"Emme tarvinneet Jumalia, emmekä tarvinneet liittolaisia. Me tarvitsimme vain yhden tosi-roomalaisen, joka yhdisti karthagon viholliset sitä vastaan ja murskasi heidät yhdessä ratkaisevassa taistelussa".
Cato poimi maasta soraa ja ripotteli sen luumunkiven ympärille. Sextus ymmärsi kivien olevan palkkasotureita ja Karthagon vihollisia, jotka Scipio keräsi oman armeijansa tueksi.
"Kun Hannibal kuuli, että hänen kotinsa oli uhattuna ei hänelle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin hylätä Rooman piiritys ja palata suojelemaan planeettaansa. Olimme varmoja, että hän käyttäisi tällä kertaa hyppyportteja ja päästimme Karthagolaiset kulkemaan niiden lävitse taistelutta. Vaikka Scipio olisi hävinnyt, olisimme kuitenkin saaneet useita vuosia aikaa parannella puolustuksiamme ennenkuin Hannibal olisi päässyt takaisin".
Cato veti hieman henkeä, nosti käpylehmät Rooma-kiven ympäriltä ja vei ne Scipion pikkukivien eteen.
"Taistelu Karthagon kiertoradalla oli todella tiukka ja tappiot olivat hyvin raskaita molemmin puolin. Scipio käytti Hannibalin luomaa strategiaa perinteisen sijan ja sitten..."
Caton tasainen ääni jäi Sextuksen isän Pompeius Magnuksen kumisevan äänen alle.
"Ja sitten Karthago paloi!"
Rauhankonsuli Pompeius Magnus oli vaikuttava näky. Yli satavuotias konsuli oli pysynyt noin 60-vuotiaan kunnossa ja hänen jokainen eleensä hohkasi iän ja vaikutusvallan tuomaa arvokkuutta. Pompeius oli hieman Catoa pidempi ja huomattavasti lihavampi mies. Hänen hyväntahtoiset silmänsä yhdistettynä pyöreisiin kasvoihin toivat hänessä esiin jotain lapsimaista vilkkautta.
"Poika!" Konsuli komensi Sextusta.
"Hae meille viiniä ja mene sen jälkeen siistytymään. Senaatti on hyväksynyt nimityksesi sadanpäämieheksi Legioonaan. Meidän pitää lähteä Capitoliumiin pian".
Sextus hiljeni ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Cato oli tiennyt nimityksestä pidempään, mutta hän halusi nähdä kuinka poika reagoi uutiseen ja oli pyytänyt Magnusta kertomaan sen hänen läsnäollessaan. Sextuksen kädet tärisivät jännityksestä ja hänen äänensä värisi.
"Kyllä isä!" poika hihkaisi. Hän kääntyi ympäri ja juoksi ulos huoneesta kaataen matkallaan Caton seinää vasten asettaman Senaattori-gladiuksen.
"Aika poika, vai mitä? Hänestä tulee oiva Legaatti" Pompeius katsoi kysyvästi Catoon ja hieroi sileäksi ajettua leukaansa.
Cato nosti maahan kaatuneen gladiuksensa ja pohti pojan jännittynyttä olemusta. Kun Caesarille oli kerrottu hänen nousustaan sadanpäämieheksi, oli tämä vain katsonut lujasti takaisin ja vastannut "selvä". Se oli Roomalaista. Roomalainen johtaja ei tärise jännityksestä tai juokse. Hänessä pitää olla arvokkuutta.
"Kuten sanot" hän totesi kuivasti ja istui tuolille.
"Poista tämä puutarha, laita tilalle näyttö galliasta" Pompeius komensi palatsinsa Domusta ja huone pimeni. Pian he olivat keskellä Caesarin piiritysrengasta Alesiassa. Rauhankonsuli ja senaattori näyttivät istuvan pimeässä avaruudessa, jossa Alesia loisti kaukana kuin Rooman kuu ja planeetan tähti loi kelmeää valoa heidän kasvoilleen.
Kumpikin oli aikanaan ollut Legioonien johdossa ja he katselivat tarkasti jokaisen aluksen sijaintia ja arvioivat mielessään kuinka olisivat itse toimineet.
"Caesar luottaa liikaa Domuksen ohjeisiin. Mielestäni se poistaa taistelusta kokonaan jännityksen" Pompeius sanoi arvioituaan kentän.
"Hän ei halua menettää sotilaitaan. Mihin hän säästää heitä?" Cato mietti, mutta vastasi "Se on pelkurimaista. Kyllä. Hän piirittää puolustuskyvytöntä vihollista kuin kettu koloonsa ajettua jänistä.".
Cato ihmetteli miksei Caesar ollut hyökännyt vielä aiemmin ja miksi hän purki kevyimpiä aluksiaan. Mitä sotakonsuli luuli voittavansa rakentamalla puolustusrenkaan. Hän voisi hyökätä ennenkuin Gallien Germaani-liittolaiset saapuisivat aurinkokuntaan ja puolustautua planeetalta käsin. Puolustusrengas oli Caton mielestä hyvin epä-caesarmainen ratkaisu tämän hetkiseen tilanteeseen. Kaikissa muissa tilanteissa Caesar oli hyökännyt suoraan. Miksi hän nyt jäi odottamaan?
Ei ollut suuri salaisuus Senaatissa, että Cato vihasi Caesaria jokaisella solullaan. He olivat kilpailevien puolueiden päämiehet ja Caesar oli ollut hänen siskonsa rakastaja. Caesar oli nöyryyttänyt Catoa monasti ja tämän hedonistinen elämäntapa sai vähään tyytyväisen Caton voimaan pahoin.
"Näkisin mielummin sinut sotakonsulina Pompeius" Cato sanoi ja nosti kätensä avaruutta katselevan ystävänsä olalle.
Pompeius siirteli yhä kuvaa piiritysrenkaasta ja ihaili sen muotoa. Jokainen alus oli täsmälleen siellä mihin hänkin sen olisi sijoittanut. Sulku oli täydellinen.
"Niin minäkin, mutta laki sanoo toisin ja nyt huolehdin Roomasta, kun legioonat ovat poissa."
Cato puristi kätensä nyrkkiin.
"Legioonat ovat poissa" hänen ajatuksensa huusivat. Caesar komensi sillä hetkellä kolmannesta koko Rooman taisteluvoimasta ja Rooman suojana oli vain mitätön reservi. Siksi Caesar ei voinut hyökätä! Hän ei halunnut menettää yhtään sotilasta, jota voisi käyttää myöhemmin, vaikka sota galliasta oli jo ohi. Hänellä ei ollut mitään syytä pitkittää voittoaan paitsi säästää aluksiaan johonkin suurempaan taisteluun!
Cato kääntyi kohden Pompeiusta ja katsoi tätä suoraan silmiin.
"Pompeius, tiedän että Caesar on ystäväsi, mutta mitä sanon voi järkyttää sinua".
Pompeius nosti kulmakarvojaan. Cato ei yleensä puhunut noin kiihtyneellä sävyllä.
"Pelkään. Pelkään, että Caesarin valloitussota ei pääty Galliaan".
Pompeius naurahti. Laki määräsi Caesarin palaamaan takaisin Roomaan, kun sota oli ohi ja luovuttamaan joukkonsa komentajuuden Senaatille.
"Mihin uskoisit hänen seuraavaksi suuntaavan? Germaniaan? Ei hänellä ole enää muona- tai energiavaroja siihen."
Cato tarkensi kohden Caesarin komentoalusta, jonka pinnassa kimaltelivat kultaiset S.P.Q.R -kirjaimet ja Juliuksen perheen esiäidin Venuksen kuva.
"Luulen, että hän hyökkää Roomaan".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti