Crassuksen sota

(Olen ulkomailla reissaamassa, joten nyt välijulkasuna tällainen tarinaa ohuesti sivuava seikkailu toiselta puolelta galaksia)

Crassus kytki Domuksen strategiamoduulin pois päältä manuaalisesti. Valtaosa roomalaisista koki sodankäynnin urheuden, kestävyyden ja strategian välisenä taisteluna, mutta Crassus tiesi, että onnistuneelle sodankäynnille oli jotain näitäkin välttämättömämpää. Raha. Se osti sotilaille alukset, maksoi heidän ruokansa, täytti alukset Piliumein ja latasi Gladiukset. Ilman rahaa ei urheinkaan armeija kyennyt voittamaan sotaa.

Parthian aurinkokunta oli vain kahden planeetan kokoinen järjestelmä, joka koostui pääasiassa merkityksettömistä hiekkaplaneetoista, mutta sijaitsi Rooman rajalla. Tämä teki heistä sekä potentiaalisen uhan, että helpon vihollisen voittaa ja kerätä kunniaa. Pitkän matkan sensorit kertoivat, että hänen ja Parthialaisten alukset tulisivat kohtaamaan toisensa Carrhaen tähtisumussa, jossa Domuksen sensorit sekoittuivat ja taistelu tulisi johtaa manuaalisesti - kuten roomalaiset tekivät tasavallan ollessa mahtavimmillaan. Hänestä tuntui hyvältä johtaa taistelua omakätisesti ilman koneiden komentoa.

Crassus katseli analyysiä omista ja Parthialaisten lähestyvästä laivastosta. Hänellä oli käytettävissään 35 000 miehinen armada, johon kuului 4000 Principesiä, 4000 Hastatia ja lähemmäs kymmentuhatta velitasta. Miehistö oli nuorta ja valtaosalta puuttui taistelukokemusta, mutta alukset edustivat tuoreinta priimaa, jota Roomalla oli sotaan antaa. Olihan hän henkilökohtaisesti kustantanut niiden rakentamisen. Ainoa mikä Crassusta huolestutti oli Triarin pitkän kantaman alusten lähes täydellinen puuttuminen, koska niiden ohjastamiseen tarvittava kokenut miehistö oli annettu Juliukselle suuremmaksi uhaksi koettua Galliaa vastaan. Parthialaisen laivastojen tarkkojen lukujen ilmestyessä näytölle Crassus unohti Triarien puutteen ja hänen ilmeensä kääntyi hymyyn. Vain 1000 aluksen armada, jotka koostuivat pääasiassa Parthialaisten vanhoista Katafrakti-luokan raskaista tykkialuksista. Katafraktit olivat raskaasti panssaroituja ja kauas ampuvia aluksia, joita vastaan Rooma ei ollut ennen tällaisessa mittakaavassa taistellut, mutta Crassuksen vakoojien keräämien tietojen perusteella yksikin lähelle pääsevä Principes pystyi tuhoamaan sellaisen vaivatta. Tällä ylivoimalla hänellä ei tulisi olemaan mitään ongelmaa vyöryttää tämä, häntä vain hidastamaan tarkoitettu ryhmä. Parthialaisten pääjoukko odotti kuitenkin vasta kansakunnan kotiplaneetan kiertoradalla.

Crassus lähetti manuaalisen taistelusuunnitelman kaikille aluksilleen ja jakoi alukset kahteen hyökkäysryhmään, joista ensimmäisen pääjoukon komennon hän piti itsellään ja pienemmän iskuryhmän hän antoi lupaavan Legaattipoikansa Publiuksen komentoon. Publius oli vasta 35-vuotias, mutta todistanut urheutensa sekä taistelussa että politiikassa ja Crassus piti häntä lupaavana jatkona Triumvirille. Suoraan omalla vaikutusvallallaan hän ei voisi poikaansa tukea, mutta massiivisten rahavarojen ja median avulla hän saisi luotua pojastaan Rooman sankarin ja tulevan hallitsijan. Parthian valloitus olisi hyvä perusta, sillä vaikka Gallian valloitus oli merkittävämpi kampanja, oli se myös tehnyt Caesarista epäsuositun senaatissa ja jopa Pompeius tuntui välillä epäilevän tämän tavotteita. Optimatesten keskittyessä Caesarin tuhoamiseen ja Pompeiuksen ollessa sidottuna rauhankonsulin virkaansa, jäi vallantavoittelu hänen käsiinsä ilman kenenkään häirintää.

Alusten siirtyessä viaeta pitkin kohden Carrhaen tähtisumussa sijaitsevaa Parthian hyppyporttia etujoukkoina lähetetyt Principesit palasivat takaisin päälaivastoon ja raportoivat vihollisen olevan jo asemissa hyppyportin ympärillä. Crassus oli hieman yllättynyt vihollisen nopeasta liikehdinnästä verrattuna Domuksen analyysiin, jossa heidän olisi pitänyt ehtiä Carrhaeen ensin, mutta tähtisumun tuoma häirintä todennäköisesti sekoitti laskelmia. Tämä varmisti Crassukselle, että oli parempi pitää strategia omissa, kuin koneen sekavaa dataa saamissa käsissä. Crassus lähetti uuden käskyn aluksille ja korjasi strategiaansa. Perinteisen yhteisrintamahyökkäyksen sijan, hän määräsi aluksensa kuutiomuodostelmaan, jossa etummaiset alukset ottaisivat kilvillään vastaan vihollisen tulituksen sisempien alusten tulittaessa näiden suojasta kohden vihollista. Näin hän pääsi poistumaan Viaesta ilman, että vihollinen saisi merkittävää tuhoa aikaan.

Kymmenen minuuttia ennen siirtymää normaaliavaruuteen, Crassus suoritti perinteiset komentokäskyt aluksillee.
”Kaikki alukset, valmistautukaa poistumaan Viaesta. Vapauttakaa piliumien suojaukset..3…2…1….nyt. Tarkistakaa Gladiusten lataus. Etummaiset alukset, kääntäkää etukilvet maksimille. Olkoon Jupiter kanssanne sotilaat, tämä tulee olemaan suuri voitto Roomalle. Siirtykää normaaliavaruuteen merkistäni. 3…2…1…NYT!”. Carrhaen punertavassa tähtisumussa tapahtui kirkas välähdys, kun tuhannet roomalaiset alukset siirtyivät sinne täydellisessä kuutiomuodostelmassa hyppyportin edustalle.

Kun sensorit alkoivat rekisteröimään jälleen uutta ympäristöään Crassus näki, kuinka Parthialaisten ohjukset iskeytyivät hyökkäyskuution ulommaisiin aluksiin, jossa ne räjähtivät kirkkaina valopatsaina. Hän ei ollut uskoa silmiään. Parthialaisten harvat alukset tulittivat Principien kantaman ulottumattomista ohjuksia hänen legiooniensa muodostelmaan, jossa räjähtelevät alukset törmäilivät toisiinsa kykenemättä vastaamaan tulitukseen. Crassus kytki viestiyhteyden etulinjaan.

”Hullut! Laittakaa suojat päälle!” hän raivosi kuutiomudostelmansa ulommaisille aluksille. Vastauksena hän sai vain staattista kohinaa. Tähtisumu häiritsi viestiliikennettä, mutta alusten kapteenien olisi pitänyt osata jo itsestään ymmärtää tämä komento. Heillä oli jo tarpeeksi koulutusta.
”Jollei sitten..” Crassus pohti itsekseen ja syöksyi Domuksen strategiakytkennän päälle ja käynnisti sen, jolloin Domuksen latina alkoi keskeyttämättömänä litanjana.
”Tähtisumu häiritsee kilpiä ja piliumeja, mutta Parthialaisten ohjukset eivät koe häirintää. Tappiot 2% hyökkäysjoukoista, Parthialaiset kantaman ulkopuolella. Toimintaohjeet?”
”Testudo!” huusi Crassus ja kuutio hajosi pieniksi toisistaan erillään oleviksi ryhmiksi, jolloin alukset eivät tuhoutuessaan enää törmänneet toisiinsa. Tällöin Domus piirsi Papyrukselle kuvan lähestyvästä ohjuksesta, joka oli suuntaunut Publiuksen lippulaivaan.

”Tuhoa se!” Crassus huusi hädissään. Hän yritti pitää itsensä tilanteen tasalla, mutta kaikki eteni liian nopeasti. Hänellä oli vielä, jatkuvasti laskevan luvun perusteella 7500 alusta jäljellä alkuperäisestä 8000:sta. Crassuksen kauhuksi hänen lippulaivansa tykit eivät ehtineet tuhoamaan Parthialaista ohjusta, vaan se osui täydellä voimalla Publiuksen aluksen kylkeen. Crassus kykeni vain katsomaan, kuinka aluksen pilium-varaston päälle kasvoi punahehkuinen kraateri, joka syveni ydinkärjen upotessa kerros kerrokselta alukseen leikaten sen lopulta kahtia.
”Pelastuskapelit?” hän huusi Domukselle. Taistelu oli menettänyt hänelle täydellisesti merkityksensä Publiuksen ollessa vaarassa. Samassa Publiuksen aluksen irronnut nokka räjähti toisen Parthialaisohjuksen osuessa sen kilvettömään torsoon. Domus päätteli Crassuksen kysymyksen syvemmän tarkoituksen, analysoi kestääkö komentaja tiedon, vaikuttaako se hänen päätöksentekoonsa ja tuli lopulta tulokseen antaa rehellinen vastaus.
”Publius Licinus Crassus kuoli ensimmäisen Parthialais-ohjuksen osuessa aluksen kylkeen. Hän imeytyi avaruuteen viiden muun upseerin kera. Olen pahoillani komentaja”. Ihan kuin kone olisi muka ohjelmoitu okemaan tunteita, Crassus ajatteli. Hän käänsi katseensa pois Publiuksen aluksen räjähtelevistä rakenteista.

Crassuksen maailma tuntui tyhjältä. Hän näki kuinka Principesit yrittivät irroittautua Testudoistaan lentääkseen lähemmäs Katafrakteja tuhotuakseen vain heti irroittautumisen jälkeen. Hänellä olevien alusten määrä näytti lukua 6000, joten ylivoima oli yhä merkittävä, mutta Parthialaisten ohjukset tuhosivat hänen joukkojaan jatkuvasti, ilman että yksikään heidän aluksistaa oli kärsinyt vaurioita. Principesit eivät edenneet lainkaan ja mikäli vikkelemmät Velitas-hävittäjät pääsivät tarpeeksi lähelle ampuakseen Katafraktia, niin sen tulivoima ei riittänyt läpäisemään panssaria, vaan Velitakset tuhoutuivat Parthialaisten sulkutuleen.

”5500” sanoi Domus. ”Toimintaohjeet komentaja?”
”Paskat kunniasta” Crassus ajatteli ääneen ja komensi ”Perääntykää takaisin Viaeen”
”Emme voi komentaja, Parthialaiset ovat sulkeneet reitin takanamme” raportoi perimmäisenä oleva Testudo-muodostelma.
”Ampukaa reitti sitten auki!” tiuskaisi Crassus ja näki alustensa kääntävän raskaasti aseistetun ja panssaroidun keulansa kohden selustan pakoreitin sulkevia Parthialaisia. Tällöin Crassus ymmärsi ajattelemattoman käskynsä virheen. Alusten suojaamaton selusta osoitti suoraan kohden Parthialaisten pääjoukkoa, joka sylki ohjuksia kuin sadetta.

”4200…3800…3600” Domus luetteli lukuja puolen minuutein välein. Parthialaiset olivat tottuneet planeettaansa ympäröivään tähtisumuun, jolloin heidän aseensa eivät kärsineet siellä olevasta häirinnästä. Parthialaisten taistelu ei muutenkaan vastannut yhtään hänen tuntemaansa strategiaa: alukset olivat raskaita tykkialuksia, jotka vain odottivat paikallaan, eivätkä edes pyrkineet liikkumaan tai lähestymän vihollista. Enemmänkin ne pakenivat, mikäli yksikin testudossa kulkeva Principes ryhmä pääsi niiden lähelle, jonka jälkeen toinen Katafrakti tuhosi liian lähelle pääseen roomalais-laivueen.
”2042” Domus sanoi. Crassus katsoi tuhotuvan laivastonsa rippeitä ja ymmärsi, että pakoa ei ollut, taistelu oli hävitty, hänen poikansa oli kuollut ja Roomaa nöyryytetty pikkuvaltion toimesta.

Samassa Domus ilmoitti Parthialaisten komentajan yhteydenotosta. Crassus ymmärsi, että kyse oli antautumiskäskystä, jolloin hänen vaihtoehtonsa olivat joko selviytyä taistelusta vankina tai kuolla roomalaisena. Crassus pohti elämäänsä, rikkauksiaan ja siitä mitä hänestä jäisi jäljelle. Hän tunsi vihaa sekä itseään että Parthiaa kohtaan, mutta myös kostonhimoa poikansa puolesta.
”Ohita kaikkien kapteenien valta” hän määräsi Domukselle. ”Valitse jokaiselle alukselle lähin Katafrakti, säädä moottorit törmäysnopeudelle ja anna mennä”.
”Konfirmoi” vastasi Domus kylmästi.
”Tuhotaan mitä pystymme” Crassus vasti kuivasti ja istui komentotuolilleen. ”Antaa Parthian nähdä miten roomalaiset kuolevat”.

Erilliset testudot hajosivat sirpaleiksi ja lähtivät huimalla syöksyllä kohden ympäröiviä vihollisia. Alukset siirsivät kaiken tehonsa moottoreihin ja pimeä avaruus täyttyi kirkkaista tähdistä Principien ja Hastatien muuttuessa oliekehtiviksi ohjuksiksi Parthialaisten niittäessä niitä kuin viljaa. Crassus katseli lähestyvää Katafrakti alusta ja piti kiinni tuolinsa kädensijoista aluksen rytistessä kohden maaliaan. Samassa hän kuuli laukauksia komentohuoneen ulkopuolelta ja ymmärsi upseerien pyrkivän valloittamaan komentokeskuksen ja perumaan käskyn. Hän otti gladiuksensa huotrasta, asetti sen vatsaansa vasten ja hetkeä ennen törmäystä Katafraktin kylkeen hän näki neljän muun Katafraktin räjähtävän yötaivaalla, tuolloin hän painoi liipasinta.

Alesian piiritysmuurit

Vuonna 52 eaa. Caesar oli saanut viimeiset kapinalliset gallialaiset linnoittumaan Alesian kaupunkiin. Suora hyökkäys piiritettyyn Alesiaan olisi ollut äärimmäisen vaarallinen, joten Caesar rakennutti kaksi muuria Alesian ympärille ja pyrki saamaan nälän uuvuttamat gallit luovuttamaan kaupungin taistelutta. Kaupunkia vastaan tehty muuri oli 15km pitkä rengas, jolla oli korkeutta 4 metriä. Sen varrella sijaitsivat 8 leiriä, 23 puolustuslinnaketta sekä lukuisa määrä teräviä seipäitä ja vallihautoja.

Ennen kuin muuri tuli valmiiksi onnistuivat gallialaiset murtautumaan puolustusrenkaan lävitse pienellä ratsuväkijoukolla, joka lähti hälyttämään muita kansakuntia Alesian avuksi. Koska Caesar ei voinut irttoittautua piirityksestä, rakensi hän toisen 21km pitkän muurin edellisen taakse suojaamaan piirittäjiä apujoukoilta. Tämä teki Caesarista sekä piirittäjän, että piiritetyn.

Bello Gallia

Piirityksen ensimmäisinä päivinä Caesar sai tiedon, että Alesia oli saamassa suuren apujoukon Germaaneilta. Tämä sai hänet rakennuttamaan kaksi valtavaa puolustusrengasta planeetan ympärille. Rakennusmateriaaleiksi hän uhrasi suuren osan laivastoaan, jättäen jäljelle vain raskaimmat tykkialuksensa, kevyet Velitas-hävittäjät ja maahanlaskualukset.

Puolustusrenkaiden rakennus aloitettiin hajottamalla laivaston vähiten merkitykselliset alukset nanoroboteiksi, jotka kykenivät työskentelemään kiihtyvällä teholla. Kun alukset olivat nanoina, alkoivat ne muuttamaan triarien asteroidikentältä syöksemiä kiviä rakennelman materiaaleiksi. Suojamuurin tulitehoa vahvistettiin myös Markus Antoniuksen tutkimusmatkalta löytämillä puolustuslaitteilta, joita hän keräsi jo valloitettujen aurinkokuntien kiertoradoilta.

Luku 5: Audaces fortuna iuvat 1/2

Kuukaudet komentoaluksella kuluivat hitaasti. Päivittäin piirityslaivosto vastaanotti aselähetyksiä Antoniuksen joukoilta, jotka olivat kiertäneet jo lähimmät aurinkokunnat ja tyhjentäneet ne puolustuslaitteista. Tämä asetti nämä planeetat valloituksen uhan alle, mutta Caesar oli valmis ottamaan riskin, että yksikään näihin aurinkokuntiin viaen kautta pääsevistä vierasvalloista ei uskaltaisi uhata Roomaa. Ainoat viholliset, joita Caesar pelkäsi olivat kahden kuukauden siirtymän päässä olevat germaanit.

Piiritysrenkaista ulompi oli jo lähes valmis, mutta sisempää, planeettaa vastaan suunnattua ei oltu edes vielä aloitettu. Caesarille oli ollut alusta asti selvää, että se ei ennättäisi valmiiksi ennen taistelua, mutta pelkkänä suunnitelmana se oli toteutustaan tehokkaampi. Sisempi piiritysrengas hoiti tehtävänsä erinomaisesti sijaitessaan vain Gallien mielessä heidän vakoojiensa informoimina. Tieto piiritysrenkaan rakennuksesta piti gallit planeetalla, vaikka legioonan alusten määrä oli romahtanut muuttuessaan ulomman, germaaneja vastaan suunnatun renkaan rakennusmateriaaleiksi.

Legioonilla oli vähän tekemistä rakennustyön aikana, joten Caesar oli pitänyt miehensä valppaina jatkuvien taisteluharjoitusten avulla. Velitakset harjoittelivat muodostelmia triarien singotessa asteroideja nanojen käyttämäksi rakennusmateriaaliksi. Hastateja oli jäljellä vain nimellinen määrä ja niistäkin valtaosa oli jo luovuttanut gladiuksensa puolustusrenkaan arsenaaliin. Kevyet Principes-luokan tiedustelualukset Caesar oli romuttanut ensimmäisenä, hänellä ei nyt eikä tulevaisuudessa ollut tarvetta maastoa ja tuntematonta avaruutta tutkiville kevyille taistelualuksille.

Julius oli suorittanut viralliset, Domuksen liturgialla kaunistellut raporttinsa ajallaan senaatille ja tiesti, että Optimates-puolueen, jonka nimi kirjaimellisesti tarkoitti ”hyviä miehiä”, jäsenet tavoittelivat hänen valtaansa. Kaukana Roomasta Juliuksen ainoa työkalu senaatin politiikkaa vastaan oli luottamus Pompeiukseen, joka itsekin oli Optimateksen jäsen. Juliusta huojensi tieto, että Julia synnyttäisi Pompeiukselle pojan minä viikkona tahansa. Tämä sitoisi Caesarit ja Magnukset yhteen liitolla, jota edes Cato ei enää puheillaan kykenisi murtamaan. Tällöin Roomaa aiemmin hallinnut kolmen miehen triumviraatti voitaisiin tulevaisuudessa virallistaa yhden miehen, Magnuksen pojan alaisuuteen. Caesar näki vahvuutta yhden valistuneen miehen hallinnoimassa valtiossa, johon ei hitaalla ja korruptoituneella senaatilla kyetty. Itseään hän ei tällaiseen tehtävään voinut nostaa ilman, että hänet olisi historiassa nimetty tyranniksi ja hänen sukunsa nimi vedetty lokaan, mutta Magnuksen pojan tukeminen taas olisi jalo teko.

Vallanjako Roomassa oli paperilla senaatilla, mutta komentovaltaa käyttivät kolme miestä: Hän sotakonsulina, Pompeius rauhankonsulina ja merkityksettömiä taisteluita käyvä Senaattori-Konglomeraatti Crassus. Crassus oli otettu mukaan triumviraattiin, koska hänen rikkautensa olivat lähes yhtä suuret kuin Rooman itsensä ja rahalla triumviraatti sai valtaansa nekin, jotka eivät taipuneet Juliuksen ja Pompeiuksen saavutusten ja karisman alla. Crassusta eivät kiinnostaneet poliittiset ongelmat, vaan hän hamusi kunniaa, jota rooman kansa ei antanut rahalle. Kansa rakasti voittajia ja sankareita; raha oli heille vain vaihdon väline ja Crassus halusi, että hänen sukunsa arvovalta ei perustuisi pelkästään tähän katoavaan omaisuuteen. Saavutukset pysyisivät suvulla ikuisesti, vaikka mammona voisi laman tai kriisin vuoksi hävitä. Crassukselle oli annettu rahatukensa vastineena kaksi merkityksetöntä legioonaa ja sota pikku-valtio Parthiaa vastaan, josta hän pystyi helposti keräämään sen kunnian ja triumfin, joita hän ei voinut rahallaan saavuttaa.

Caesar oli saanut Titukselta tiedon Galliaa suojaavien generaattoreiden sijainneista, mutta kiertoradalta käsin hän ei voinut tehdä niitä vastaan mitään, joten hän oli määrännyt legaatin keräämään ryhmän luotettavia miehiä ja hyökkäämään päägeneraattorin kimppuun. Gallit pitivät generaattoreilla vahvimmat ja luotettavimmat miehensä, mutta koska generaattoreiden sijainti pyrittiin pitämään salaisena, eivät puolustukset kuitenkaan olleet pienelle hyökkäysjoukolle läpitunkemattomat. Titus oli hulluudestaan huolimatta mies joka saavutti tavoitteensa ja löysi usein ratkaisuja, joihin ei tosi-roomalainen olisi alentunut. Tämä teki Tituksesta äärimmäisen hyödyllisen, mutta tarvittaessa uhrattavan pelinappulan. Juuri sopivan hyökkäykseen generaattoreita kohden siis.

Caesar ei ollut poistunut komentoalukseltaan kertaakaan rakennustyön aikana ja hän oli henkilökohtaisest määrännyt jokaisen suuremman tykin asennuspaikan suojavallilla. Valtaosa tykistöstä oli suunnattu Domuksen osoittamaan strategiseen paikkaan, josta germaanit todennäköisesti hyökkäyksensä suorittaisivat. Via oli nopea tie siirtymiselle, mutta tänä aikana aluksen yhteydet ulkomaailmaan olivat hyödyttömiä. Vaikka alus kykeni vastaanottamaan ja lähettämään viestejä, niin ne etenivät täsmälleen samalla ylivalonnopeudella kuin aluksetkin. Koska Alesian lähetykset olivat piirityslaivaston toimesta estety saivat germaanit tiedon puolustusrenkaasta vasta saapuessaan aurinkokuntaan ja tällöin yllätysmomentti olisi roomalaisten.

Caesar kateli Alesian suuntaan, kun hänen verkkokalvolleen tuli äkillinen viesti, joka heätti hänet ajatuksistaan. Domus valvoi jatkuvasti hänen toimintaansa ja päätteli, että tällä hetkellä hän ei tehnyt mitään kriittistä päätöstä ja sotakonsulia saattoi häiritä suoraan.
”Sotakonsuli, planeetalta tulossa suuri laivasto aseistamattomia aluksia. Toimintaohjeet?”
Domus piirsi samantien lähikuvan aluksista komentohuoneeseen ja Caesar tunnisti alukset kauppa- ja yksityisaluksiksi. Domus skannasi laivastoa suurella nopeudella ja raportoi, että yksikään aluksista ei ollut aseistettu, mutta niissä nukkui lähemmäs kaksitoista miljardia siviiliä äärimmäisen tiiviisti pakattuna.
”Lähestyvät vihollisalukset lähettävät viestiä” raportoi ääni Caesarille, joka käski siirtää lähetyksen papyrukselle.

Tummapartaisen gallin hahmo syntyi usvasta seisomaan Caesarin viereen. Papyrus piirsi tarkoituksella viholliset aina vastaanottavaa roomalaista pienemmäksi, jotta tämä saisi psykologisen vaikutelman vihollisen mitättömyydestä Rooman edessä.
”Olen Cadurci heimon Viridorix, Alesian evakuointilaivaston kapteeni. Aluksissamme on 11 miljardia Ambianin, Morninin, Menapiin, Calatin ja oman Caduri heimon kansalaista. Nämä ihmiset ovat siviilejä, eikä yhdenkään heistä heimo ole sodassa Rooman kanssa. Antakaa meidän poistua aurinkokunnasta rauhassa. Tämä ei ole meidän sotamme.”

Caesar oli varma, että nukkuvat gallit eivät olleet pelkästään hänen valloittamiensa kansojen siviilejä, mutta kansalaisuuden erotteluun ei Domuksen skannaus riittänyt. Caesar katsoi hologrammi-gallin silmiin järkähtämättä ja komensi.
”Domus, siirrä kaikkien alusten suojakilpien teho lähetystaajuuteen ja piirrä määräämäni kuva Alesian taivaalle.”

Gallit saisivat piirron tuhottua muutamassa minuutissa, mutta se oli kaikki mitä hän tuli tarvitsemaan.

Kolme riittiä, osa 1/2

Lähdin aamulla vaeltamaan heimosta ennen kuin muut heräsivät. Suuntasin ruskean vuoren huipulle, josta näki kraaterissa sijaitsevan läänimme kaikki rajat. Tuuli ja siihen sekoittunut hiekkapöly repi lehmännahkaiseen viittaani reikiä, kun astuin kyläni ulkopuolelle. Kylää ympäröinyt suojamuuri rätisi sinistä valoa hiekan iskeytyessä sitä vasten. Nostin naamarin kasvoilleni ja kiristin hupun nyöreistä pääni suojaksi. Hiekkamyrskyssä oli todennäköistä ajautua kiertämään kehää, jolleivat naamarin navigointilaitteet toimineet.

Lupaukseni mukaisesti en katsonut takaisin kylään noustessani vuorelle kapeaa ja kuollutta polkua pitkin. Muutaman kilometrin kiipeämisen jälkeen myrsky yltyi pahemmaksi ja käänsin naamarin suodattimen päälle. Se söi energiaa, mutta liikkuminen ilman sitä oli kuin sokeana hamuilua. Suodatin käynnistyi naamarin näytöllä rakeisesti, kunnes sai kalibroitua piiskaavan hiekkamyrskyn pois näkökentästä. Aluksi näkyivät tien ääriviivat, sitten ympäröivät kivimetsä ja lopulta tienreunoja koristavat myrskyn lihasta paljaaksi raastaneet eläinten luurangot.

Olin menossa tutkimaan ruumiita mahdollisen saaliin toivossa, kun naamarini hälytti elävästä materiaalista ja kaivoin veitseni esille viitan alta. Naamari oli havainnut kaksi rahmin-pedon hiekkamyrskyssä karvasta kuoriutunutta paljasta ruumista, jotka makasivat polun reunalla. Pedot olivat vain muutaman metrin pituisia –poikasia, niiden punertavat silmät olivat samentuneet ja pitkä käärmemäinen kieli lepatti tuulessa. Karhun kokoiset nisäkkäät olivat tärkeä proteiininlähde, mutta säteilyraatoihin ei saanut koskea. Tämä oli yksi viidestä ruokakäskystä, jotka meille opetettiin ensimmäisessä riitissä.

Rahminien läsnäolo hermostutti minua. Pedot liikkuivat usein laumoissa ja poikaset eivät vaeltaneet koskaan kaukana emostaan. Lähes kolmimetrisen säkäkorkeuden omaavat naaraat vaativat usean metsästäjän yhteistyötä kaatuakseen, eikä säteilysairaus tuntunut vaikuttavan niihin. Yksinäni en rahminille pärjäisi, joten muutin liikkeeni varovaisemmaksi. Astuin pois polulta ja siirryin harmaaseen kelo-metsään, jossa maasto tarjosi paremman suojan. Kuivuudesta kivettyneet veitsenterävät oksat pitivät rahminit loitolla kuin kylän suojamuuri hiekan.

Eteneminen metsässä oli hitaampaa, mutta matkan ei ollut tarkoituskaan olla nopea. 14-vuotiaana olin jo keski-ikäinen ja seuraavana vuotena minun tuli hankkia mies sekä osallistua rahmin-metsästykseen. Vaellus oli vaativin kolmesta riitistä, jotka kaikkien nuorten tuli suorittaa ennen astumistaan aikuisuuteen, jolloin he saivat äänivallan heimossa.
Ensimmäinen riitti oli helpoin. Vanhin kertoi ajasta ennen myrskyä ja opetti meille naamarin sekä veitsen käyttöä. Hän kertoi loputtoman kulta ajan ihmisistä, jotka lensivät kuin liskot ja muuttivat lehtiä proteiiniksi. Kulta-ajan ihmiset elivät viisi elinikää ja kykenivät parantamaan kaikki sairaudet. Vanhus kertoi tarinat kuin olisi itse nähnyt ne, mutta me tiesimme, että ne olivat vain kuluneita legendoja. Unelmia maailmasta, jota ei koskaan ollut.

Toinen riitti opetti pärjäämään säteilyn kanssa. Lehmännahkaisen viitan sitominen, säteilylääkkeen erotus rahminin sapesta ja nollapisteiden sijainnit heimomme mailla. Nollapisteet olivat alueita, joihin Jumalat kohdistivat vihansa ja tyhjensivät ne elämästä kymmeniä elinikiä sitten. En uskonut legendaan kulta-ajasta, mutta Jumalien olemassaolo näkyi nollapiste-kraatereissa. Tavarasta rikkaisiin nollapisteisiin menneet kuolivat muutamassa tunnissa. Vain harvat ennenaikaa-varusteisiin pukeutuneet temppeliritarit uskaltautuivat hakemaan niistä polttoainetta ja muuta materiaa. Nollapisteet olivat pyhiä paikkoja, joissa ei metsästäjän tullut vaeltaa tai tuoda niistä mitään kylään mukanaan. Tämä oli tärkeä riitti, jonka rikkomisesta rankaistiin kuolemalla.

Yövyin kelo-metsässä. Käänsin nahkaviitan laskokset auki, sidoin sen reunat harmaantuneisiin oksiin ja venytin viitan alaosan maassa lojuvien kivien alle. Alle minuutissa olin rakentanut itselleni tuulen kestävän teltan. Käänsin naamarin tilamuotoon ja annoin sen puhdistaa ilmaa teltassa hetken, ennen kuin nostin sen kasvoiltani majapaikkani keskelle. Ulkona puhaltava tuuli hidastui kelo-metsässä siinä määrin, että hiekka ei läpäissyt asumukseni seiniä. Naamari suhisi asumukseni maalattialla sylkien ilmasta erottamaansa hiekkaa lattialle hiljaisella ratinalla.

Söin yhden päiväannoksen verran kuivalihaa taskuni pohjalta, käperryin maalattialle ja suljin silmät. Kuivaliha sisälsi pieniä annoksia sen pinnalle kertynyttä hiekkaa, joka suurissa annoksissa oli tappavaa, mutta pieninä erinä takasi pehmeän unen kovimmassakin maassa. Hetkessä vaivuin pois kelometsästä ja edessäni avautui vihreä nurmi, jonka yllä leijuivat rauhallisesti vaaleat pilvet sinistä taivasta vasten. Aivan kuten vanhin oli kertonut. Ilma tuoksui puhtaalta ja vihreä maa tuntui pehmeältä paljaiden varpaitteni alla. Räsähdys.

Heräsin säpsähtäen ja vaistomaisesti vedin veitseni huotrasta jatkaen liikettä viiltoon kasvojeni edestä. Käteni liike oli nopea ja vaikka unesta sumeat silmäni eivät nähneetkään vielä hämärässä kuulin korkean kirkaisun, jota seurasi sähinää. Oppi tuli suoraan selkäytimestä. Kuperkeikka taaksepäin, suojakilpi päälle ja veitsen heitto äänen suuntaan. Sähähdys hiljeni kuin seinään. Arvasin äänen lähteen ennen kuin sain naamarin valon päälle. Nasugi. Nasugi-myyrä oli kaivautunut telttani sisään ja roikkui nyt veitsestä naulattuna telttakepin virkaa toimittaneessa kivipuussa. Kahdeksanraajainen nisäkäs oli kuin hämähäkin ja hamsterin yhdistelmä, jolle jokin Jumalista oli huumorillaan luonut ihmismäiset kasvot. Olennon pää sätki vielä ja se aukoi suutaan yrittäen ottaa happea, mutta veitsi oli lävistänyt sen henkitorven.

Nasugi eli vielä, kun kaivoin toisen veitsen reisihuotrastani ja avasin sen alaraajoista kurkkuun. Kelosta valmistettu veitsi läpäisi pehmeän vatsanahan helposti ja nasugin sisälmykset rojahtivat maahan. Ne olivat punaruskeat –hyvä, ei säteilysairautta. Nostin nasugin alas ja nyljin sen karvasta, olennossa oli muonavaroja ainakin kolmeksi päiväksi. Upotin veitseni vielä nasugin kidassa olevaan myrkkyrauhaseen. Veitsellä tapetut eläimet olisivat syömäkelvottomia, mutta nasugin myrkky tappaisi jopa rahminin pelkästä pintanaarmusta.

Olin levännyt riittävästi, ehkä kolme tai neljä tuntia, joten nousin seisomaan ja irroitin teltan laskokset muuttaen sen takaisin vaellusviitaksi. Riitti määräsi, että minun oli vaellettava ruskean vuoren hupulle, kirjoitettava aikuisnimeni siellä olevaan paasiin ja tuotava kylään jotain vaellukseltani. Näin muut tekivät, mutta olin jo kauan sitten päättänyt toisin. Aviomies, perhe, elanto rahmin-metsästäjänä ja kuolema 20 iässä säteilysairauteen. Ei. En ikinä.

Olin kahdeksan iässä nähnyt ensimmäisen kerran temppeliritarin. Koko kylä oli seurannut oudoin asein varustautunutta ritaria monitoreista ja huokaissut helpotuksesta mekaanisen hirviön kävellessä ohitsemme vilkaisemattakaan kyläämme päin. Se suuntasi yksinään kohden nollapistettä. Vanhin tiesi kertoa, että ritarit eivät olleet kuin me. He vaelsivat aina yksinään vaikka asuivat heimossa. Ritarit eivät hänen mukaansa koskaan nukkuneet, he elivät ikuisesti ja kykenivät tappamaan kaksi kylää metsästäjiä ilman, että kukaan pääsi edes näköetäisyydelle. Temppeliritarit olivat eläviä hirviöitä. En tiedä olivatko ritarit panssariensa alla ihmisiä, säteilysairauden tuhoamia ruumiita elävissä koneissa, vaiko jotain muuta. Se minkä tiesin oli, että temppeliritarien salaisuudet olivat arvokkaampia kuin yksikään riitti.

Lapsena näkemäni ritari oli vaeltanut ruskeiden vuorten suunnasta ja päätin tuolloin harjoitella ahkerammin kuin kukaan löytääkseni heidät. Kuuden vuoden ajan kyselin vanhimmalta ritareista jatkuvasti, kunnes ymmärsin että vanhan miehen puheet olivat valtavaosin legendaa tai harhaisia säteilysairauden ensioireiden tuomia harhamuistoja. Myöskään kiertävät kauppiaat tai kyliensä hylkäämät epatot eivät osanneet kertoa ritareista.

Otin naamiosta suunnan, kytkin haun biolta energiaan ja käännyin kohden suurinta lähdettä. Jos temppeliritarien panssarit vaativat energiaa, niin löytäisin heidät.

Arpinen Neitsyt

Kauan ennen meidän aikaamme maailmaa kansoittivat elävät Jumalat. Ihmiset elivät harmoniassa heidän kanssaan, palvoivat heitä ja puhuivat yhteiskieli internettiä, kauppakieltä joka on jo kauan ollut unohdettu. He söivät aina punaista lihaa ja joivat sinistä vettä pitämättä kumpaakaan ihmeenä.

Nämä kultaisen ajan ihmiset asuivat Jumalattaren helmoissa, jonka me tunnemme arpisena neitsyenä ja seurasivat tarkkasilmäistä Kotkaa, jota me kutsumme Sokeaksi Jumalaksi. Tarinani sijoittuu aikaan, jolloin Hymyilevät Jumalat eivät olleet vielä syntyneet ja maailmassa vallitsi yltäkylläisyys ja rauha. Tämä oli onnellista aikaa, jolloin myös idän tuhat tuhatta lohikäärmettä vielä nukkuivat, eivätkä kolmen päivän liekit olleet vielä nielleet maata.

Istu lähemmäs ystävä, anna nuotion lämmittää käsiäsi ja kuule, niin kerron sinulle kuinka Jumalatar sai arpensa ja miten kotka menetti näkönsä.

Tarina kertoo, että kotka oli valvomassa ihmisten elämä korkealla taivaalla, kun se kohtasi Jumalattaren joen varrella. Kotka laskeutui Jumalattaren viereen vihreälle nurmelle ja näki että tämä kannatteli jotain sinisen helmansa päällä.
"Mitä sinulla on helmasi päällä?", Kotka kysyi Jumalattarelta.
"Löysin kolme munaa kaislikosta" Jumalatar sanoi heleällä äänellään ja nosti munat Kotkan eteen. Kotka pyöritti niitä hellästi nokallaan ja sanoi.
"Anna ne minulle. Minä olen lintu ja osaan hoitaa niitä".
Jumalatar myönsi että Kotkan sanoissa oli logiikkaa ja, että Kotka tarkoitti hyvää ja antoi tämän viedä ne pesäänsä.

Kotka kiitti Jumalatarta, otti munat kynsiensä väliin ja nousi korkealle taivaalle. Monta yötä ja päivää se lensi, kunnes laskeutui lopulta viidestä kivijätistä louhittuun vuoripesäänsä ja alkoi hautomaan munia. Se hautoi päivän. Hautoi toisen. Hautoi kolmannen, eikä kukaan kuullut Kotkasta. Lopulta muut Jumalat huolestuivat, kun kotka ei lentänyt taivaalla valvomassa heidän turvaansa ja kiipesivät sen pesälle tervehtimään sitä. Pesässä heitä kohtasi ilo. Munat olivat kuoriutuneet!

Pienet poikaset nukkuivat Kotkan sulkien alla, Jumalat ihailivat heidän kauneuttaan ja kotka oli ylpeä poikasistaan. Niin ylpeä se oli ja niin täynnä ihailua muut olivat, että eivät huomanneet Kotkan hautoneen käärmeen munia. Poikaset, jotka me tunnemme Kolmena Hymyilevänä Jumalana olivat tuolloin vielä pieniä, mutta he voimistuivat päivittäin ja heidän myrkkynsä levisi jo Kotkan mieleen.

Kun muut Jumalat olivat onnitelleet Kotkaa ja poistuneet Viidestä Kivijätistä rakennetusta pesästä, puhui ensimmäinen poikanen ensimmäisen kerran.
"Isä, miksi muut jumalat hylkäsivät sinut?" sanoi Media, valheiden Jumala Kotkalle.
"Eivät he hyljänneet" sanoi Kotka. "He vain antoivat meidän olla rauhassa".
Mutta epäilyksen siemen oli istutettu Kotkan mieleen.
Kun ensimmäinen hiljeni, puhui toiseksi vanhin poikanen.
"Isä, miksi muut Jumalat pelkäävät ja halveksivat sinua?" sanoi Radon myrkyn ja sairauden Jumala Kotkalle.
"Eivät he pelkää tai halveksi. He arvostavat minua" vastasi kotka, mutta valheen siemen oli kasteltu myrkyllä ja se alkoi itää.
Nyt puhui kolmas poikanen, jota Kotka piti eniten arvossa.
"Mutta kuinka voit pitää itsesi ja meidät turvassa, jos he halveksivat ja hylkäävät sinut?" sanoi Vanha-Mies Haulikko, Sodan Jumala.
Kotka oli hiljaa. Ajatteli poikastensa sanoja ja vastasi.
"Olen ollut sokea. Muut Jumalat pelkäävät minua. He halveksivat minua. Kiitoksia teille poikaset, että näytitte minulle kuinka väärässä olen ollut".
Näin Hymyilevien Jumalien neuvoa kuunneltuaan vapauden Jumalasta tuli Sokea Kotka, oikeuden Jumala, joka jakaa omaa oikeuttaan ilman muiden Jumalien kuulemista.

Muut Jumalat vieroksuivat aluksi Kotkan muutosta, mutta näkivät, että oikeuden Jumala oli välttämätön. Maailmassa oli epäjärjestystä, jonka Kotka asetti paikalleen. Se lensi maan kolkasta toiseen ja nokki hengiltä, tai repi maasta kynsillään jokaisen, joka oli sen mielestä epäjärjestyksessä, mutta repiessään irti epäjärjestystä se jätti sitä jälkeensä vielä enemmän. Maa mustui kotkan kynsien irrottaessa siitä nurmea ja nokka osui välillä myös niihin, jotka olivat jo järjestyksessä. Tämä oli silti vain pientä verrattuna siihen, mitä tapahtui kun varttuneet Hymyilevät Jumalat tulivat eräänä iltana tapaamaan Sokeaa Kotkaa.

"Idän tuhat tuhatta lohikäärmettä vahtivat tulta" kuiskasi Media Sokealle Kotkalle.
"Se on vahvin ase kaikista" sanoi Vanha-Mies Haulikko Sokealle Kotkalle.
"Sillä tuot järjestyksen!" huusi Radon ja myrkytti Sokean Kotkan mielen.
Sokea Kotka luotti poikasiinsa, nousi jälleen siivilleen ja lensi kohti itää. Siellä se kohtasi nukkuvat tuhat tuhatta lohikäärmettä, jotka vartioivat sekä tulta, että kuolemaa. Kotka muisti, kuinka Jumalatar oli antanut sille poikasten munat ja laskeutui yhden lohikäärmeistä kylkeen.
"Anna minulle tuli" Kotka sanoi. "Olen lintu, joten osaan käyttää tulta".
Lohikäärme sanoi, että Kotkan sanoissa ei ollut logiikkaa ja ymmärsi että Kotka tarkoitti pahaa ja kielsi tätä viemästä tulta.

Koska side Sokean Kotkan silmillä esti sitä näkemästä järkeä lohikäärmeiden sanoissa ja se otti niiltä tulen väkivalloin. Tällöin tuhat tuhatta lohikäärmettä päästivät hirmuisen karjaisun. Ne kaikki sylkivät vihaisena tulta kohti Kotkaa, mutta se väisti liekit ja ne osuivat kaukana toisessa maassa olleeseen Jumalattareen, jonka iho paloi arville. Lohikäärmeiden raivo osui myös kotkaan, jonka pesä mureni ja jonka poikaset jäivät kivien alle ikuiseen loukkuun.
Lohikäärmeiden raivo kesti kolme päivää, jonka aikana maa paloi ja Jumalat muuttuivat. Myös ihmiset, vesi ja taivas muuttuivat, eikä kukaan enää koskaan nähnyt sinistä taivasta, sinistä vettä, vihreää maata tai punaista lihaa. Ihmisten kielet sekoittuivat kolmen päivän tulessa eikä kukaan enää taitanut puhua internettiä tai luottanut toiseen.

Tarinani on nyt päättynyt ja nuotiosta jo puut palaneet. Olkaa hyvä ja antakaan minulle, jos teille jotain annettavaa on, sillä ulkona on kylmä ja minulla on pitkä matka kotiin.

Susan

Belloa naputellessa tulee välillä kirjoitettua myös muita novelleja. Julkaisen näitä aina silloin tällöin, kun tarvitsee aika pidemmän juonikuvion valmisteluun. Ekana näistä julkaistaan "kauhu"-tarina Susan. Tässä ensimmäinen x-määrästä osia.

"Nussi minua" tyttö sanoi.
Kaksitoistavuotiaan suusta se oli riipivää kuultavaa. Olin ottanut tytön potilaakseni kaksi päivää aijemmin ja luettuani edeltäjäni raportin osasin varautua siihen.
"Kukaan ei saa tietää" hän vihelsi hampaidensa välistä ja imitoi orgasmia. Otin askeleen taaksepäin tytön repiessä itseään irti tuolista. Vaikka tytön ja minun välillä oli kestävä pleksi-seinä ja hänet oli sidottu käsiremmein tuoliin, koin tilanteen silti pelottavana. Strimbergin tapauksen jälkeen ei voinut olla tarpeeksi varovainen.
Annoin Susaniksi nimetylle lapselle sähköshokin. Sen oli todettu pysäyttävän nämä hulluuskohtaukset. Susan kirkaisi ja hänen sormensa jäykistyivät piikeiksi, kun sähköjännite virtasi otsalla olevan pannan läpi.

"Kerro minulle vanhemmistasi". Toistin kysymyksen, jonka olin jo esittänyt edellisenä päivänä. Kaivoin esiin muistiinpanovälineeni laukusta samalla, kun Susan ravisteli päätään ja kirosi hiljaa. Sähköshokki oli voimakas työkalu, mutta tarpeellinen. Strimberg oli suostunut tytön leikkiin ja antanut hänen puhua. Minä en. Susan oli siinä määrin harhainen, että hänen kanssaan keskustelua oli pakko johtaa määrätietoisesti.
Tytön vaaleat hiukset roikkuivat likaisina hänen kasvojensa yli. Silmät kääntyivät pleksilasiin päin ja vaikka tiesin, ettei hän voinut nähdä sen lävitse tuntui kuin tytön katse olisi kiivennyt jaloistani silmiin.
"Seksuaalinen halu on yksi vahvimmista. Kuukautiseni ovat jo alkaneet ja olen korkkaamaton. Miksi et tee sitä mitä haluat?" tyttö ähkäisi.
Sähköshokki.
"Kerro minulle vanhemmistasi" toistin. En antanut minkään tunteen kuulua äänessäni.
Susan huusi ja kirosi, mutta olin saanut hänen huomionsa. Tyttö lopetti siteissä kiemurtelun ja käänsi katseensa jälleen minua kohden.

"Tavallinen perhe. Uskonnollinen. Rakastava." Susan kuiskasi.
"Kuvaile isääsi" sanoin. Tiesin jo ennestään, että isä oli kirkkoherra, 52-vuotias.
"Hän rakastaa lapsia" Susan hymyili. "Hänellä on heistä paljon kuvia kotona kirjassaan. Hän on tummasilmäinen, edestä kaljuuntunut, roteva, surullinen ja ei pidä äidistä."
Susannan puhe oli hyytävän asiallista. Kirkkoherra oli tappanut itsensä, kun hänen "harrastuksensa" oli tullut ilmi. Mies ei ollut koskenut tyttöön fyysisesti, mutta henkiset arvet olivat kuin tulella poltetut.

Strimberg oli kirjoittanut, että tyttö ei vastannut tavallista sosiopaattia. Ensinnäkin hän oli liian nuori. Sosiopatia puhkesi vasta murrosiässä ja Susan oli tullut laitokseen jo kymmenvuotiaana. Toiseksi sosiopaatti ei näe toiminnassaan mitään väärää. Susan näkee ja tuntuu nauttivan siitä.

"Miksi hän ei pitänyt äidistäsi?" kysyin. Psykologiksi olin aina ollut turhan suora, mutta Susanin tapauksessa ylitin jopa itseni.
"Äiti oli 15, kun synnyin ja isän mielestä hän oli tullut liian lihavaksi".
"Sanoiko isäsi niin?"
"Ei toki!" tyttö huudahti. "Äiti kirjoitti niin kirjeeseen ennenkuin hirttäytyi keittiöön"
"Pikkulutka, pilasit vartaloni" Susan nauroi kimeällä äänellä ja nauroi käkättäen.
En antanut sähköshokkia, vaikka Susan valehteli. Tyttö oli ollut kolmivuotias, kun äiti kuoli, eikä tämä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä. Todennäköistä oli, että nuori äiti oli kokenut suhteen itseään huomattavasti vanhempaan mieheen stressaavana ja uskonnollisen yhteisön paineen turhan kovana, jotta olisi kyennyt eroamaan. Äidiltä myös löytyi vatsastaan huomattavia määriä lääkkeitä ja alkoholia, jotka tämä oli nauttinut ennen kuolemaansa.

Susan vääntelehti jälleen tuolissa. Katsoin kelloani. Kahteen kysymykseen vastuaksen saaminen oli vienyt kaksi päivää ja neljä tuntia. Minusta silti tuntui, että olimme edistyneet. Strimberg oli kunnellut tyttöä lähes kaksi vuotta saamatta hänestä irti edes tämän vertaa. Olin kuunnellut Strimbergin haastattelut ennen ensi tapaamistani Susanin kanssa. Heidän väliset "keskustelunsa" olivat hyytäviä ja houreista kuunneltavaa.

Strimberg oli ollut kiinnostunut tytön yliminästä, joka tuntui dominoivan hänen koko psyykettään ilman mitään egoa, joka olisi luonut kosketuspinnan hänen persoonaansa. Tyttö oli selvästi ikäistään älykkäämpi ja kykeni oppimaan huomattavasti tavallista ihmistä nopeammin. Strimbergin ihailevan psykoanalyysin tavoite tuntui jopa enemmän tutkimukselta kuin pyrkimykseltä korjata tytön minää.

"Missä tohtori Strimberg on?" tyttö kysyi.
"Tiedät hyvin" sanoin ja näin Susanin irvistävän pleksin takana. Vaikka olin hoitanut useita vastaavia tapauksia, niin ne karmivat minua aina. Ei ollut epäilystäkään, mitä tyttö pyrki olemaan. Olinhan kirjoittanut aiheesta kolme tieteellistä julkaisua Clinical Psychology Mazineen ja jopa artikkelin American Scienceen. Jotain tämän hoitolaitoksen tasosta tosin kertoi, että vasta jälkimmäisen perusteella minut työhöni rekrytoitiin.
"Voiko hän hyvin?" Susan kysyi. Hänen rystysensä olivat valkoiset. Vaikka ääni oli levollinen näki hänestä selvästi, että tyttö pyrki irti siteistä.
"Tohtori Strimberg on hyvin sairas, eikä pääse enää luoksesi".
"Entä Steiner?" Susan kysyi.
Annoin sähköshokin edes ajattelematta sitä. Tohtori Steinerin tapaus oli juuri se miksi Susan pidettiin siteissä ja pleksin takana.
"Tuo oli kostoa!" Susan huusi ja vaihtoi äänensä imeläksi. "Tuntuiko se sinusta hyvältä?"
Siirsin sormeni vaistomaisesti kohti sähköshokkeja syöttävää nappia, mutta vedin käteni pois. Viimeisin shokki oli tullut koulutuksena, ei hoitona.
Olin ollut Steinerin luennolla ja hänen poismenonsa oli surettanut minua. Steiner oli ollut psykologi suoraan tietosanakirjasta. Hän oli niitä kaljupäisiä ja parrakkaita ammattiauttajia, jotka mustasankaiset silmälasit nenällään ja kynä lehtiöllä kuuntelivat, kun potilas kertoi mitä näki Rorschacin musteläiskissä. Steiner oli ollut hyvä mies. Persoonallisuushäiriöt olivat hänen erikoisalaansa, enkä lainkaan ihmetellyt että ensimmäisten analyysien jälkeen häntä suositettiin samantien Susanin lääkäriksi. Kuultuaan tapauksesta vain pintapuolisesti hän oli hyväksynyt haasteen suoralta kädeltä. Häntä ei kiinnostanut palkkaus, vaan mahdollisuus auttaa ja kenties oppia jotain, minkä jakaa eteenpäin.

"Olet hiljaa, se tarkoittaa myöntymistä" Susan nuoleskeli huuliaan. Kolmas shokki oli jo selvästi alkanut kuivettamaan hänen suutaan.
"Haluatko kuulla mitä Steinerille kävi?"
"Tiedän mitä teit Steinerille, mutta en tiedä miksi. Sitä olen täälä selvittämässä"
Valheen kertominen potilaalle oli väärin, mutta tämä ei ollut ensimmäinen poikkeus jonka sallin itselleni Susanin kanssa. Tyttö oli manipuloiva ja olin päättänyt manipuloida takaisin. Keskittäkööt valheensa Steinerin tapaukseen, mutta puhukoot totta niissä missä on oikeasti väliä.

Susan venytti selkäänsä tuolia vasten. Hänen jalkansa eivät aivan yltäneet maahan ja tuolilla istuminen varmasti rasitti selkää. Tunsin sääliä tyttöä kohtaan, mutta Steinerin ja Strimbergin jälkeen oli välttämätöntä näyttää hänelle, että teoilla on seurauksia.
"Steiner oli paha mies" Susan sanoi.
"Miksi hän oli mielestäsi paha?" kysyin ja painotin sanaa mielestäsi.
"Ei hän ollut MINUN mielestäni paha, vaan omasta mielestään" Susan sanoi. Sammutin Susanin hoitohuoneen valot.
"Jaykamme huomenna" sanoin.
Keskustelu alkoi menemään Strimbergiläiseksi ja halusin antaa Susanille kuvan, että minun kanssani hän ei voisi toimia samoin. Pimeästä huoneesta kuului Susanin naurua.
"Tohtori Engel!" hän huusi. "Tiedätkö mikä on pimeyteen katsomisessa parasta?"
En vastannut.
"Se katsoo takaisin!"
Nietzcheä.

***

Tultuani sairaalasta kotiin avasin Susanin kansion. Se oli hyvin ohkainen mappi. Eihän tyttö ollutkaan vasta kuin kaksitoista ja häntä oli siitäkin ajasta tutkittu kunnolla vain muutaman kuukauden. Steinerin toimesta. Strimbergin työstä ei ollut jäljellä kuin sairaalan ääninauhoja, mies oli polttanut kaiken muun ennenkuin hänet pidätettiin. Hulluksi tuleva psykiatri kuulosti absurdilta.
"Suutarin lapsella ei ole kenkiä" pohdin ja kaadoin itselleni kupillisen kahvia vaikka kello oli jo lähes yksitoista ja huomenna minulla oli kolme haastattelua sairaalassa. Susanin tapaus valvotti minua.

Tyttö oli nähnyt elämässään paljon kuolemaa. Ensin äiti, sitten isä, sijaisperhe ja Steiner. Olisi ollut turhankin helppo ajatella, että tytöllä olisi ollut sijaisperheen kuoleman kanssa jotain tekemistä, mutta näin ei ollut. Hän oli ollut Steinerin haastattelussa, kun sijaisvanhempien auto oli törmännyt moottoritiellä tankkiautoon ja palanut infernossa.
Steiner.
Tohtori oli ollut työssään aina varovainen. Hänellä oli vankimielisairaalassa aina vartija ovella ja rauhottva piikki käden ulottuvilla. Steiner myös harrasti judoa, jossa hänoli lähes olympia-tason urheilija. Oli hämmentävää kuinka kymmenvuotias tyttö oli hänet tappanut. Steinerin kuolema värisytti minua. Sytytin tupakan ja avasin kansion siltä kohdalta, jossa syytekirjelmä luettiin.

"Raul Steiner löytyi kuolleena työhuoneestaan 12. tammikuuta 1996 kello 10:25. Steinerin löysi sairaanhoitaja Höss, jonka tohtorin huuto oli hälyttänyt paikalle. Höss näki Steinerin jalat oven suusta ja työnnettyään oven auki hän näki Steinerin kuolleen. Steinerin kumpaankin silmään oli lyöty sininen Bic-merkkinen kuulakärkikynä ja ne olivat iskeytyneet hänen etuaivolohkoonsa 1,2 ja 0,8 sentin syvyydeltä. Steinerin kanssa samaan aikaan huoneessa oli hänen potilaansa Susan (sukunimi poistettu korjauslakalla), jonka sormenjäljet löytyivät myös kummastakin kynästä."

Tumppasin tupakan. Avasin mapin laittaakseni syytekirjelmän takaisin sen sisälle, jolloin mapista tippui Susanin siirtotodistus lasten psykiatrisesta hoitolaitoksesta vankimielisairaalaan. Vaikka tyttö oli vain kymmenen oli hänen pitonsa psykiatrisessa hoitolaitoksessa huomattu mahdottomaksi jo ensimmäisten tuntien aikana. Tällä kertaa vältyttiin kuolon uhreilta. Henkilökunta oli ehtinyt saamaan Susanin tytön päältä ennenkuin tämä oli ehtinyt aihettaa vielä tätäkin suurempaa vahinkoa. Hämmentävää oli, että koko tapauksen ajan Susan oli ollut kylmän rauhallinen. Hän oli vaivatta kaatanut itseään neljä vuotta vanhemman ja useita senttejä pidemmän tytön maahan, asettunut polvilleen tämän rinnalle ja työntänyt peukalot tämän silmäkuoppiin.

Silmät. Sytytin toisen tupakan. Olin selvästi aloittamassa taas ketjupolttamisen, vaikka olin sen jo kolme kertaa aijemmin lopettanut. Susanilla oli selvästi jokin suhde silmiin. Steiner, hoitolaitoksen tyttö ja Strimberg. Kaikkien heidän kohdalla, Susan oli jollain tavalla käynyt kiinni silmiin. Kirjoitin havainnosta muistiinpanon keltaiselle post-it lapulle ja liimasin sen kansion päälle. Tunsin hieman inhotusta huomatessani kirjoittaneeni lapun sinisellä Bic-kuulakärkikynällä ja laitoin kynän lipaston laatikkoon. En varmaan voisi ikinä enää käyttää niitä.

Syy saattoi olla kahvissa tai Susanissa, mutta en saanut unta. Pyörin vain sängyssä ja hikoilin siinä määrin paljon, että päätin antaa vaimolle yörauhan ja siirtyä sohvalle. Avasin sohvalla television ja annoin sen laulaa minulle tuutulauluaan. Sävel oli euronews. Irakissa oli yhä levotonta, lähi-idässä myös ja taloudessa. Uutiset olivat tarkoituksellisesti ahdistavia. Tiesin sen jo entuustaan. Hyvät uutiset eivät olisi uutisia. Ketään ei kiinnostanut kuulla iloisista perhetapahtumista tai 0.1% laskusta murhatilastoissa. Minua hirvitti ajatus, että sama alkoi koskea myös huonoja uutisia. Niitä oli liikaa, jotta ne olisivat enää herättäneet huomiota. Virginia Tech ja uhrit tai Bashra ja uhrit. Molemmat tapaukset olivat pelottavalla tavalla arkipäiväistyneet eivätkä enää pysäyttäneet kuten ensimmäisellä kerralla. Areenalle vaadittiin enemmän verta, jotta yleisö jaksaisi jälleen kiinnostua. Pohdin milloinkohan uutistoimistot alkavat itse organisoimaan sotia ja pommituksia, jotta saavan palstoilleen muutakin täytettä kuin Bechamin uuden kampauksen. Ennenkuin nukahdin huomasin ajattelevani Susanin sanomaa Nietzchen lainausta.
"Kun katsot pimeyteen, muista että pimeys katsoo takaisin".

***

Olin antanu luvan vartijoille päästää Susan pleksihuoneeseen ilman sähköpantaa tai tuoliin sitomista. Tytölle oli hyvä näyttää, että jos hän toimi hyvin seurasi palkkio ja pahasta rangaistiin. Susan oli eilen osoittanut edistymistä aiempaan ja hänelle oli selvää mitä häneltä odotettiin. Olin kuitenkin jättänyt sähköpannan ja pakkotuolin haastatteluhuoneeseen muistutuksena siitä vapaudesta mikä häneltä voitiin ottaa pois.
Olinkin yllättänyt, kun näin Susanin istuvan tuolissa. Sähköpanta päässään ja käsihihnat sidottuina. Vartija kertoi hänen laittaneen ne itse.
"Hei Susan" sanoin mikrofoniin, jonka ääni kuului huoneeseen.
Ei vastausta. Pleksihuone oli täynnä pieniä mikrofoneja, joiden olisi pitänyt reagoida ääniin, mutta ne olivat täysin hiljaa.
Taputin mikrofonia. Ei mitään.
Käänsin äänen voimakkuutta korkeammalle, jolloin Susan huusi niin kovaa kuin pienistä keuhkoistaan sai.
Tarkkailuhuoneessa kaikui ja korvani vihelsivät, kunnes sain viimein suljettua mikrofonin. Olisin sitonut tytön tuoliin, jollei hän olisi tehnyt sitä itse.
"Miksi olet sitonut itsesi tuoliin?" kysyin. Korviani särki.
"Koska sinä haluat nähdä minut sidottuna" tyttö vastasi.
"Se kiihottaa sinua" hän jatkoi ja nuolaisi huuliaan.
Olin painamassa sähköshokkia, kun Susan keskeytti.
"Niin kiihottaa kipukin". Siirsin käteni jälleen pois napilta ja huomasin, että tyttö ohjaili tekemisiäni enkä minä häntä.

"Kerro minulla silmistä" sanoin vaihtaakseni keskustelua ja ottaakseni sen jälleen hallintaani. Katsoin sinisellä Bic-kynällä kirjoitettua muistilappua ja pientä tyttöä pleksilasin takana. Susan heilutteli jalkojaan hänelle liian korkea puutuolin päällä. En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, mutta sidontatuoli ja päähän laitettava sähköshokkipanta näyttivät yhdessä aivan sähkötuolilta.
Olin löytänyt silmistä avainsanan, sillä Susanin ääni muuttui totisemmaksi siitä leikkisästä sävystä, jolla hän herjasi tai puuhui muuten. Tätä sävyä hän oli käyttänyt Strimbergin kanssa.
"Silmät ovat sielun peli" Susan sanoi ja katsoi jälleen pleksin lävitse minuun. Olin aiemmin tarkastanut. Pleksilasi päästi valoa lävitseen vain yhteen suntaan. Hän ei voinut nähdä kasvojani, mutta hän porasi suoraan silmiini. Susan käänsi silmämuniaan ympäri niin että hänen vihreät iiriksensä ja mustat pupillinsa katosivat ylempien silmäluomien alle ja hän näytti katsovan minua vain valkuaisillaan.
"Tiedätkö, että ihmiset pitävät itseään Jumalan omana kuvana?"
Susan oli kyennyt keskittymään yhden vastauksen verran. Hän oli kuitenkin vastannut minulle, joten myönsdin myös hänelle vastauksen.
"Näin on monessa uskonnossa".
"Silmien takana on aivokudosta. Siellä verisessä puurossa Jumalan kuva luo ajatuksensa tappaa, teurastaa ja raiskata. Veripuuron alla on koneisto joka tämä mahdollistaa. Rakkauden tyyssija -sydän- punainen verta hakkaava lihas. Veri ja lyönti, miksi nämä sanat liitetään lihakseen, jota myös rakkauden symboolina käytetään? Kuvaako se ihmisenkuvan suhdetta rakkauteen ja Jumalan suhdetta kuvaansa jonka hän rakkauden kautta näyttää?"
Tätä oli kestäny tarpeeksi kauan. Keskeytin Susanion ennenkuin haastattelu meni täydeksi Strimbergiksi.
"Mikä sinua kiehtoo silmis.." en ehtinyt sanoa loppuun.
"Sydämen alla on sitä tukeva koneisto, jossa ruoka muuttuu paskaksi ja näyttää mitä ihminen syvimmiltään on. Tuhannet loiseläjät, bakteerit ja metreittäin suolta, 300 grammaa maksaa, 20 grammaa umpisuolta, 500 grammaa munuaisia. Jos tätä on Jumalan kuva sisältä, niin mitä hänen silmänsä sielusta heijastavat?"

En vastannut. Tätä saaranaa Susan oli suoltanut Strimbergille kahden vuoden ajan, enkä halunnut rohkaista tyttöä tekemään minulle samaa.
"Etkö lainaa Nietzcheä tänään?" kysyin. Tyttö oli selvästi ylpeä puheestaan ja halusin näyttää hänelle, ettei tämä ollut ainoa joka oli saksalaista nihilistiä lukenut.
"En ole sillä tuulella" Susan vastasi.
Steiner oli diagnosoinut Susanin Lucifer syndroomaiseksi ja olin samaa mieltä. Lapsi selvästi tunsi viehtymystä pahuuteen ja näytti imevän vaikutteita siitä kaikkialta. Jopa hänen ulkonäkönsä alkoi muistuttamaan Manaajasta.
"Mikä sinua kiehtoo pahuudessa?" kysyin.
Susan oli hiljaa, eikä vastannut.
"Susan, mikä sinua kiehtoo pahuudessa?" toistin kysymykseni, nyt käskevämpään äänen sävyyn.
"Se, että et voi saada sitä pulloon" hän vastasi hiljaa.
"Hitler, Stalin, Polpot, Milosevic, Lenin, Mengele, Goebbels, Bush, Zausesku, Hannibal, Lepidus, Ramses.." tyttö luetteli nimiä lähes viisi minuuttia. Niissä vilisivät henkilöt historiasta fantasia kirjallisuuteen.
"Olet Gabriel Engel" tyttö keskeytti leuttelonsa. "Suojelus enkeli".
Olin yllättynyt, kukaan ei ollut antanut tytölle etunimeäni. Kaikki viittasivat minuun tittelilläni. Tohtori tai Doktor Engel.
"Olet kirjoittanut Lucifer syndroomasta kolme artikkelia Clinical Psychology Magazineen ja yhden American Scientistiin".
Olin hämmentynyt. Mistä tyttö saattoi saada tämän tiedon.
"Lisäksi teit yliopiston lehteen pilapiirroksia". Olin äimänä hämmennyksestä. "Pidin siitä, jossa paholainen piti saarnamiestä pystyssä Darwinin edessä".

Miten tyttö saattoi tietää tämän kaiken? Etunimeni ja diagnoosin nimen hän on voinut saada toiselta tohtoreista, Steinerilta tai Strimbergiltä, mutta tietää yliopiston pilapiirroksista! Etenkin, kun tein ne salanimellä ja häpesin niitä yhä.
"Olet kovin hiljaa, eikö sinua enää kiinnosta mikä minua kiehtoo pahuudessa?"
Hamusin kädelläni tupakka-askia, mutta se oli jäänyt toimistoni laatikkoon. Paska. Pureskelin kynää suussani ja pohdin mitä vastata. Tyttö johdattia minua kuin pässiä. Kymmenen vuotta ammattimaista psykoanalyysiä ja kahdeksan vuotta koulutusta kaatuivat kaksitoista vuotiaan edessä.
"Sanoit, että sitä ei voi saada pulloon. Mitä tarkoitat?"
Tyttö nyökkäsi hymyillen. Hän oli halunnut tämän kysymyksen.
"Mielestäsi pahuus on jotain, joka sikiää ihmisessä olosuhteiden vuoksi. Lucifer-syndroomainen taas hakee pahuutta itseensä. Oletko ajatellut, että olisimme luonnostamme pahoja?"
"Tietenkin"
"En siis puhu niin, että teemme pientä pahaa, varastamme omenoita tai petämme puolisoitamme. Pahuudella tarkoitan pimeyttä, joka tulee sydämestä ja kääntää sitä kuin avainta lukossa. Voimavaraa, jonka päästämme valloilleen vasta, kun muut aseet on käytetty".
Pohdin Clinigal Psychologyn artikkeliani. Siinä Steiner oli tarkastanut yhden väitöskirjani artikkeleista ja luovuttanut sen muiden psykologien arvioitavaksi. Lucifer syndrooman tutkimukseni oli pärjännyt hyvin ja siitä oli tullut väitöskirjani kantava osa. Lucifer Syndroomasta kärsivät ihmiset, jotka imivät pahuutta, ihailivat ja keräsivät sitä. Heidän hyllyistään löytyi natsi-saksan jäänteitä kuten ihmisen nahasta valmistettuja lampun varjostimia ja keskiaikaisia alkemian kirjoja, jotka opastivat demonien manausta. Pääasiassa humpuukkia siis. Vaarallista humpuukkia.
"Äsken sanoit, että pahuutta ei voi pullottaa, mutta nyt pidät sitä fyysisenä aseena".
"Voitko pullottaa strategian tai taktiikan? Koulutuksen ja opitun taidon?"
"En tietenkään".
"Ne ovat myös taitavissa käsissä aseita, jotka tuovat voiton siinä missä kivääri tai ohjuskin. Samalla tavalla pahuus, oikein käytettynä, on tehokasta".
Olin pyytämässä tytöltä esimerkkiä, mutta ehdin pysäyttää sanat huulilleni. Niitähän oli historia täynnä. Mongoolien Kultainen Orda tappoi osan kaupungeista viimeiseen mieheen pelotteena muille, roomalaiset desimoivat sotilaitaan ja natsi-saksa kasvatti varallisuuttaan tuhoamalla juutalaisia ja varastamalla heidän omaisuutensa. En lähtenyt tytön leikkiin, vaan sammutin häneltä jälleen valot. Olin ottanut tavakseni keskeyttää haastattelut yllättäen, jolloin Susan ei voisi tietää miten kauan aikaa hänellä on johdatella keskusteluja.
"Oletko käynyt Ghetsemanessa?" kuului tytön ääni pimeästä. En vastannut kysymykseen, kuten olin pimeys-arvoitukselle tehnyt, vaan kävelin ulos haastattelijan huoneesta.
"Se avaa paljon vastauksia" kuulin Susanin äänen katoavan huoneen oven sulkeutuessa. Ghetsemane oli osa kristittyä legendaa, puutarha jossa Judas kavalsi Jeesuksen. Olisiko se voinut tarkoittaa muuta?

Luku 4: Omnium finis imminet, Osa 2/2

Vercingetorixin hämmästeli, kuinka vähän muita huoneessa olijoita tuntui kuvernöörin kuolema liikuttavan. Päälliköt seurasivat laiskasti silmäluomiensa alta, kun sotilaat nostivat kuvernöörin elottoman ruumiin kainaloista ilmaan ja raahasivat tämän ulos huoneesta. Päälliköt olivat nähneet niin paljon kuolemaa sodan aikana, että siihen oli jo tottunut. Ajatus kuolemaan tottumisesta puistatti Vercingetorixia, joka rauhallisen ulkokuorensa alla värisi pelosta. Sitä ei sopinut näyttää muille päälliköille, mutta hän pelkäsi. Kuvernöörin ampuma luoti oli ohittanut hänet vain senteillä eikä hänellä ollut tapana pitää suojakilpeä jatkuvasti päällä hallintorakennuksen sisällä. Ennen tätä.

Vartioiden poistuttua Vercingetorix päätti kokouksen. Yhdessä suuressa päätöksessä oli jo tarpeeksi, eikä hän kyennyt ajattelemaan kuin hänen ohimonsa vierestä kiitänyttä projektiilia. Kävellessään komentohuoneen edessä olevan näköalaikkunan ohitse Vercingetorix antoi muiden päälliköiden kulkea ohitseen ja jäi katselemaan uuden kuvernöörin tehokkuutta. Alesian poliisivoimat kiertelivät jo kaupungissa ja ohjasivat asukkaita kohden kaduilla partioivia massiivisia miehistönkuljetusaluksia.

Vercingetorix avasi näyttöpäätteen verkkokalvolleen ja luki hämmästyksekseen vanhan kuvernöörin leimalla annetun tiedoitteen.

Alesian Kansalaisille.

Roomalaisten piirityksen ja mahdollisen pommitusuhan vuoksi, koko siviiliväestö siirretään merenalle rakennettuihin bunkkereihin. Teräsbetoniset bunkkerit suojaavat teitä ja meriviljelmät tarjoavat teille ruokaa, kun miehenne ja isänne taistelevat kansakuntaamme kohtaavaa uhkaa vastaan. Olkaa hyvät ja odottakaa kotonanne, Kansanturvaajat tulevat noutamaan teidät pian kuljetusaluksiin, jonka jälkeen teidät viedään avaruustelakalle odottamaan siirtoa merisuojaan. Ottakaa mukaanne vain yksi laukku matkavarusteina.

Kiitoksia yhteistyöstä ja olkoon Teutates kanssanne.
Alesian Kuvernööri.

Vercingetorixin oli pakko ihailla uuden kuvernöörin nerokkuutta. Mikäli Alesialaisille olisi kerrottu, että heidät lähetetään maanpakoon kohden roomalaisten piiritysrengasta olisi kaupunki täynnä mellakoita ja lähes kahden miljardin siviilin kerääminen kokoon olisi mahdotonta. Myöskään Kansanturvaajat - poliisien oikeuksilla varustetut tavalliset kansalaiset - eivät olisi tällaista komentoa totelleet. Vercingetorix hymyili ajatellessaan kuinka kauaskantoisia vaikutuksia päätöksellä olisi. Juonen turvin myös sotilaiden moraali säilyisi, kun he uskoisivat suojelevansa yhä planeetalla olevia perheitään ja mikäli roomalaiset tekisivät pakolaisista orjia voisi syyn myöhemmin kaataa vanhan kuvernöörin päälle ja määrätä tämän teloitettavaksi. Mikä oli jo tapahtunut. Kuolleen oli vaikea puolustaa itseään oikeudessa.

Ajateltuaan tämän Vercingetorixin silmät aukesivat ja hän huomasi tuijottavansa kuvajaistaan ikkunalasissa.
"Mitä minusta on tullut!" hän pohti mielessään ja katseli väsymyksestä harmaita kasvojaan. Hän oli lähettämässä miljoonia ihmisiä kohden lähes varmaa orjuutta ja mielessään hän ajatteli vain kuinka hieno ajatus tämä oli ollut. Vercingetorix tunsi yhä ilmassa olevan lian, mutta nyt se tuntui pureutuneen myös jonnekkin syvemmälle hänen mieleensä. Sodassa oli pakko tehdä se mikä oli välttämätöntä ja tämän vuoksi hänet oli valittu johtamaan. Hän teki sen mikä oli välttämätöntä ja uhraamalla miljoonia hän saattoi säästää miljardien hengen.

Vercingetorix astui pois ikkunalta ja asetti henkilökohtaisen suojakilpensä päälle. Hän tunsi kuinka hänen ihokarvansa nousivat pystyyn, kun sähköinen kenttä peitti hänet suojaavan kuorensa alle. Vercingetorix astui ulos Yggdrassillin komentohuoneesta raskain askelin näyttäen huomattavasti ikäistään vanhemmalta.